SeaBed

Näin aaveen olohuoneessa. Mutta koska olin jo tottunut ilmiöön, en antanut sen häiritä ilta-aterian valmistamista. Kummitus söi paistetun munani ja kiitteli sen makua. Kun kuuntelin hänen puhettaan, muistoni ajelehtivat takaisin päiviin, jolloin olimme vielä yhdessä. Kun olimme koulussa, hän kysyi minulta, mikä oli välttämätöntä, jotta olisimme yhdessä. Pieni työpaikka, josta voisimme ansaita elantomme turvautumatta kehenkään. Hiljainen asunto, jossa meillä olisi vapaus tehdä mitä sydämemme haluavat. Kerroin sen hänelle. 80 – luvun lopulla – taloudellisen nousukauden aikana-perustamamme pieni muotoiluyritys menestyi yllättävän hyvin. Kävimme kaikissa paikoissa, joista puhuimme kouluaikoina: eteläisillä saarilla, vanhoissa Euroopan kaupungeissa, länsirannikolla. Menimme minne halusimme, näimme mitä etsimme. Yksin tuossa tilavassa olohuoneessa yritin selvittää, miksi kaikki päättyi näin. Miksi ne ajat, jolloin mikään ei voinut olla tiellämme, katosivat menneisyyteen. En enää tuntenut pystyväni kaikkeen. Maailma oli muuttunut monimutkaiseksi. Yksinkertaisistakin asioista tuli vaikeita. Aiemmin asettamamme säännöt eivät enää tuntuneet pätevän, ja itsellemme rakentamamme linna mureni tomuksi. "Mikä on välttämätöntä, jotta voimme olla yhdessä?"- kummitus kysyi. Meidän täytyy tehdä uusi paikka itsellemme. Paikka, jota kukaan ei voi tuhota. Tehdään siitä paikka, johon muut eivät pääse. Joten jatkoin suunnitelmaa huomaamattomasti. Paikassa, joka on niin syvällä pinnan alla, ettei kukaan muu löydä sitä.